Kulttuurirelativismi vai yleisten ja yhtäläisten ihmisoikeuksien julistaminen? Tämä kysymys on perustavanlaatuinen jokaiselle ajattelevalle ihmiselle. Missä määrin on oikeus puuttua vieraan ympäristön asioihin? Missä menee raja, että vierestä katsominen on avunanto (ihmisoikeus)rikkomukseen? Kansainväliseen oikeuteen koulutetut menevät doktriinimaisine ihmisoikeusjulistuksineen maahan kuin maahan ja paukuttelevat papereita pöytään että nyt saamari laitetahan asiat kuntoon tässäkin maailmankolkassa. Neokolonialismia vai rohkeata aloitteellisuutta? Historioitsija/akateemikko istuu kirjastossaan ja tutkii, esittää kysymyksiä, ei valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Pelkuruutta vai viisautta? Itse vastaan, että historioitsijan tehtävä ei ole kertoa muille, mitä pitää tehdä. Historioitsijan tehtävä on tutkia ja kyseenalaistaa, lähteisiin ja kriittiseen ajatteluun nojaten. Siksi historianopiskelija Kortekangas ei tänään mennyt Keiko Fujimorin vastaiseen mielenosoitukseen (Keiko siis presidentinvaalien toisella kierroksella, joka pidetään viikon päästä). Kyseessä on Fujimorien problemaattisuudesta huolimatta demokraattiset vaalit, enkä mielestäni voi tulla toiseen maahan ja kertoa paikallisille miten heidän pitää äänestää. Mutta paikalliset opiskelutoverini menivät mielenosoitukseen, ja professori totesi meille neljälle, jotka luennolle olimme tulleet, että eiköhän lähdetä kaikki marssille. Minuun on täällä tehnyt suuren vaikutuksen se, miten yhteiskunnalisesti aktiivisia sekä opettajat että opiskelijat yliopistossa ovat. Useat professoreista ovat aktiivisia politiikassa tai ainakin poliittisessa debatissa mediassa. Suomessa professorin ja jopa opiskelijan poliittista sitoutumista aina vähän karsastetaan. Kumpi on sitten parempi, siihen en vastaa, mutta kaksi erilaista käytäntöä ainakin.
Annoin Perulle pikkusormen ja se on kyllä viemässä koko kättä. Poistun maasta reilun kuukauden päästä, mutta tiedän, että ajatuksiini jää kytemään hyvin paljon asioita tästä maasta. Jankuttamisen uhallakin sanon taas, että onpahan (ollut) opettavainen kevät! Ja ihailun ja viihtymisen lisäksi tunnen jonkinlaista voimattomuutta (ei, en halua käyttää sanaa sääli), kuten jo totesin edellisellä kerralla. Kukin vuorollaan on käynyt hyväksikäyttämässä maata ja sen väestöa (espanjalaiset, britit, jenkit, valkoinen tasavaltalaiseliitti). Ja juuri tässä piilee taas neokolonialismin peikko, minä länsimaalainen, joka puhun kehitysmaasta, sen ihmisistä, suunnittelen gradua alkuperäisväestöistä, mutta unohdan puhua heidän kanssaan. Espanjan prepositio “sobre”=” ”-sta/stä ja toisaalta päällä, yllä” on tässä yhteydessä käyttökelpoinen. “Hablo sobre los indígenas, voy a escribir mi tesis sobre los indígenas”, puhun alkuperäisväestöstä, kirjoitan gradun alkuperäisväestöstä ja samalla heidän päidensä yläpuolella, piiloutuen akateemisten diskurssien todellisuuteen astumatta sisään siihen loputtomaan ongelmien labyrinttiin, joka tämä maa on. Ja toisaalta, mikä oikeus minulla on tulla sanomaan, että “joo hei mä oon muuten lukenu tuolla yliopistolla, et tää maa on ongelmien labyrintti”.
Ja silti, en halua luovuttaa. Elämän tärkein päämäärä on eläminen, ja se koskee kaikkia meitä. Amin Maaloufin loistavissa esseissä on tähänkin tilanteeseen sopivaa pohdintaa. Fantastinen ajatus tässä, Perunkirjoittelija mukaillen kääntänyt kirjasta Le Dérèglement du monde:
Toisen kulttuurin kunnioittaminen tarkoittaa sen kiel(t)en ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin hyväksymistä ja kunnioittamista. Mutta esimerkiksi hirmuvallan, kastilaitoksen, pakkoavioliittojen tai väkivallan sietäminen kulttuurirelativismiin nojaten (=eipä ole minun asiani) ei ole kunnioittamista, vaan rasismia, apartheidia, (alitajuista) tietoisuutta siitä, että toisen rodun tai kulttuurin edustajan ihmisarvo ei ole yhtä tärkeä kuin oma ihmisarvo.
Tämäkin on vain yksi näkemys, ja kuten joka ikinen asia tässä maailmassa, p r o b l e m a a t t i n e n, mutta itse pidän muotoilua ja sisältöä erinomaisena.
Phuuuh... ...totisesti. Nyt tuli taas tällaista tekstiä. Hyviä päiviä silti ollut taas tässä mahtavassa kaupungissa, on ehditty rentoutua ja rantsuillakin kaiken opiskelun, työn ja mietiskelyn lomassa. Kuvassa sortodiskursseista hetkeksi ystävien ja hyvän ruoan seuraan vapautunut historioitsija. Mutta voi marsu-parkaa lautasella, minkälaisen sorron uhri se nyt sitten vasta onkaan! “Cuy” on yksi Perun perinteisistä ruokalajeista, ja varsin hyvää on sen liha! Hyvät chilisoossit siihen vielä päälle niin ai ai kun maistuu!
































