torstai 26. toukokuuta 2011

Perusteellista mietiskelyä

Tulipas pitkästä aikaa oikein nautinnollisen dorka otsikko! Palaan joka tapauksessa vielä edellisen blogitukseni aihepiiriin, levy on kyllä jäänyt pahasti soimaan täällä päässä!

Kulttuurirelativismi vai yleisten ja yhtäläisten ihmisoikeuksien julistaminen? Tämä kysymys on perustavanlaatuinen jokaiselle ajattelevalle ihmiselle. Missä määrin on oikeus puuttua vieraan ympäristön asioihin? Missä menee raja, että vierestä katsominen on avunanto (ihmisoikeus)rikkomukseen? Kansainväliseen oikeuteen koulutetut menevät doktriinimaisine ihmisoikeusjulistuksineen maahan kuin maahan ja paukuttelevat papereita pöytään että nyt saamari laitetahan asiat kuntoon tässäkin maailmankolkassa. Neokolonialismia vai rohkeata aloitteellisuutta? Historioitsija/akateemikko istuu kirjastossaan ja tutkii, esittää kysymyksiä, ei valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Pelkuruutta vai viisautta? Itse vastaan, että historioitsijan tehtävä ei ole kertoa muille, mitä pitää tehdä. Historioitsijan tehtävä on tutkia ja kyseenalaistaa, lähteisiin ja kriittiseen ajatteluun nojaten. Siksi historianopiskelija Kortekangas ei tänään mennyt Keiko Fujimorin vastaiseen mielenosoitukseen (Keiko siis presidentinvaalien toisella kierroksella, joka pidetään viikon päästä). Kyseessä on Fujimorien problemaattisuudesta huolimatta demokraattiset vaalit, enkä mielestäni voi tulla toiseen maahan ja kertoa paikallisille miten heidän pitää äänestää. Mutta paikalliset opiskelutoverini menivät mielenosoitukseen, ja professori totesi meille neljälle, jotka luennolle olimme tulleet, että eiköhän lähdetä kaikki marssille. Minuun on täällä tehnyt suuren vaikutuksen se, miten yhteiskunnalisesti aktiivisia sekä opettajat että opiskelijat yliopistossa ovat. Useat professoreista ovat aktiivisia politiikassa tai ainakin poliittisessa debatissa mediassa. Suomessa professorin ja jopa opiskelijan poliittista sitoutumista aina vähän karsastetaan. Kumpi on sitten parempi, siihen en vastaa, mutta kaksi erilaista käytäntöä ainakin.

Annoin Perulle pikkusormen ja se on kyllä viemässä koko kättä. Poistun maasta reilun kuukauden päästä, mutta tiedän, että ajatuksiini jää kytemään hyvin paljon asioita tästä maasta. Jankuttamisen uhallakin sanon taas, että onpahan (ollut) opettavainen kevät! Ja ihailun ja viihtymisen lisäksi tunnen jonkinlaista voimattomuutta (ei, en halua käyttää sanaa sääli), kuten jo totesin edellisellä kerralla. Kukin vuorollaan on käynyt hyväksikäyttämässä maata ja sen väestöa (espanjalaiset, britit, jenkit, valkoinen tasavaltalaiseliitti). Ja juuri tässä piilee taas neokolonialismin peikko, minä länsimaalainen, joka puhun kehitysmaasta, sen ihmisistä, suunnittelen gradua alkuperäisväestöistä, mutta unohdan puhua heidän kanssaan. Espanjan prepositio “sobre”=” ”-sta/stä ja toisaalta päällä, yllä” on tässä yhteydessä käyttökelpoinen. “Hablo sobre los indígenas, voy a escribir mi tesis sobre los indígenas”, puhun alkuperäisväestöstä, kirjoitan gradun alkuperäisväestöstä ja samalla heidän päidensä yläpuolella, piiloutuen akateemisten diskurssien todellisuuteen astumatta sisään siihen loputtomaan ongelmien labyrinttiin, joka tämä maa on. Ja toisaalta, mikä oikeus minulla on tulla sanomaan, että “joo hei mä oon muuten lukenu tuolla yliopistolla, et tää maa on ongelmien labyrintti”.
Ja silti, en halua luovuttaa. Elämän tärkein päämäärä on eläminen, ja se koskee kaikkia meitä. Amin Maaloufin loistavissa esseissä on tähänkin tilanteeseen sopivaa pohdintaa. Fantastinen ajatus tässä, Perunkirjoittelija mukaillen kääntänyt kirjasta Le Dérèglement du monde:

Toisen kulttuurin kunnioittaminen tarkoittaa sen kiel(t)en ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin hyväksymistä ja kunnioittamista. Mutta esimerkiksi hirmuvallan, kastilaitoksen, pakkoavioliittojen tai väkivallan sietäminen kulttuurirelativismiin nojaten (=eipä ole minun asiani) ei ole kunnioittamista, vaan rasismia, apartheidia, (alitajuista) tietoisuutta siitä, että toisen rodun tai kulttuurin edustajan ihmisarvo ei ole yhtä tärkeä kuin oma ihmisarvo.

Tämäkin on vain yksi näkemys, ja kuten joka ikinen asia tässä maailmassa, p r o b l e m a a t t i n e n, mutta itse pidän muotoilua ja sisältöä erinomaisena.

Phuuuh... ...totisesti. Nyt tuli taas tällaista tekstiä. Hyviä päiviä silti ollut taas tässä mahtavassa kaupungissa, on ehditty rentoutua ja rantsuillakin kaiken opiskelun, työn ja mietiskelyn lomassa. Kuvassa sortodiskursseista hetkeksi ystävien ja hyvän ruoan seuraan vapautunut historioitsija. Mutta voi marsu-parkaa lautasella, minkälaisen sorron uhri se nyt sitten vasta onkaan! “Cuy” on yksi Perun perinteisistä ruokalajeista, ja varsin hyvää on sen liha! Hyvät chilisoossit siihen vielä päälle niin ai ai kun maistuu!


maanantai 16. toukokuuta 2011

Hienoja aikoja!

Pahoitteluni siitä, että taas on aikaa vierähtänyt runsaasti edellisestä päivityksestä! Tekemistä on riittänyt ja aikaa ja inspiraatiota blogitekstin laatimiseen ei suoraan sanottuna ole riittänyt. Nyt on kuitenkin aika tehdä taas jonkilainen välitilinpäätös ja katsoa, mitä kuluneet viikot itse asiassa ovat minun elämäni kannalta tuoneet muassaan. Koska hehkutuksen ja kipuilun leikittely on tämäntyyppisen blogaamisen raison d'être (oi oi mitä sanoja), löytyy tekstistä annos kumpaakin lajia.

Haluaisin aloittaa iloiset asiat erityisen iloisella asialla. Tämä kevät on tarjonnut minulle jo nyt niin paljon, etten olisi etukäteen voinut kuvitella, vaikka aavistelinkin, että tärkeä kevät on tulossa. Mutta koskapa olen opintoja hehkuttanut jo tähän asti jokaisessa blogissa, niin täytyy sanoa, että edelleen ja yhä enemmän on syytä. Tämä kevät on palauttanut itsevarmuuteni historianopiskelijana sekä varmuuteni siitä, että opiskelen oikeata asiaa. Ja niin paljon olen oppinut, ja niin kovilla kierroksilla on kuuppa käynyt, että puklautti kuin itsestään ulos graduaiheen, jota nyt olen täkäläisille professoreilleni esitellyt. Suureksi ilokseni olen saanut todella hyvää palautetta ja kannustusta aiheen kehittämiseksi. Laitetaan se nyt tähänkin sitten: Aion vertailla sitä miten eliitti puhui alkuperäisväestön kouluttamisesta yhtäältä Perussa ja toisaalta Norjassa 1900-luvun alussa. Äkkiä voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta itse asiassa diskurssit (diskurssi=miten asioista puhutaan) ovat todella lähellä toisiaan, ja vuosisadan alun rasistiset, paternalistiset ja rotubiologiset ajattelumallit olivat mitä suurimmissa määrin globaaleja ilmiöitä (diskurssit käyttivät termejä tähän tyyliin: "saamelaiset/intiaanit, nuo epäsivistyneet raukat, täytyy integroida yksikieliseen ja -mieliseen kansallisvaltioon". Ja kuinkas sitten kävikään? Ketsuan, aimaran ja saamen asema kyllä heikkeni, mutta itse väestö pikemminkin eristettiin kun integroitiin mitä taloudelliseen kehitykseen ja hyvinvointiin tulee. Ja Norja valikoitui Suomen sijasta toiseksi maaksi sen takia, että Norjassa oli saamelaisia kohtaan todella voimakas “norjalaistamis”politiikka (norjaksi fornorskning) muihin Pohjoismaihin verrattuna. Niin ja Suomeahan ei sitä paitsi ollut edes olemassa 1900-luvun alussa, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Mutta niin tylsältä ja pullonpohjalinssimiesmäiseltä kun aihe voi kuulostaakin, niin olen aivan innoissani ja lisäksi vakuuttunut siitä, että hyvä tulee kuin Suomen MM-kisoista konsanaan. Ja hyvältä tuntuu kun olen saanut niin hyvät suhteet luotua proffiin täällä, että tiedän että apua saa sitten myöhemmässäkkin vaiheessa.

Toinen iloinen asia jonka olen täältä saanut on into tanssiin. Salsaa on vedelty ja viikottain käyn myös afroperulaisen tanssin kursseilla. Ja täällä on niin mahtavaa kun kaikenlaisia kaupunkifestivaaleja on vähän väliä ja kun musiikki pärähtää soimaan niin kansa alkaa tanssin. Toissa viikonloppuna olimme muutaman kaverin kanssa FITECA-nimisellä festivaalilla La Balanzan slummissa. Vapaaehtoiset taiteilijajärjestöt vetävät tätä yhteisöllistä juhlaa, jossa on kansainvälisiä esiintyjiä ja paikallisia halukkaita näyttämässä soitto- ja tanssitaitojaan. Päättjäisbileissä tanssimme tähtitaivaan alla latinobändien soittaessa, ja kuten kaikki slummit, La Balanza on rinteelle rakennettu, joten näkymä yli Liman valomeren oli huimaava. Mieletön kokemus. Ja kun pääsee paikallisten vietäväksi niin siinä kyydissä ei kyllä ehdi miettiä yhtään, että “ääh en osaa tanssia”, suosittelen lämpimästi oppimismetodiksi! Tässä ihan mahtava portugalilais-puertoricolainen biisi jonka tahtiin juuri perjantaina pyörittiin kuin viimeistä päivää. Kyseinen biisi soi tanssiklubeilla, kaupoissa, busseissa, joka paikassa, ja tulee loppuelämäni muistuttamaan minua tästä upeasta keväästä Perussa. Kuunnelkaa ja fiilistelkää, ehkä se on jo ehtinyt Suomenkin hittilistoille, sen verran kova hyvän tuulen kappale on kuitenkin kyseessä. Tässä taas aivan taianomainen afroperulainen kappale, legendaarisen Susana Bacan "María Landó".

Välillä on harmittanut kovasti, että olen täällä näin lyhyen aikaa. Nyt on aika hyvä balanssi tuonkin asian suhteen, tuntuu että on mennyt asiat kerrassaan erinomaisesti ja toisaalta on mahtavaa palata Suomeen kesällä ja nähdä taas kaikkia tärkeitä siellä. Ja olen oppinut niin paljon uutta, epsanjakin sujuu jo niin, ettei tarvitse tunneilla aina jännittää löysät pögeissä että mitähän sieltä suusta tulee kun haluaa kommentoida tai kysyä jotain. Monet ovat myös yllätyksekseni sanoneet, että puhun kuin espanjalainen. Limalainen lingvistikaverini Miguel diagnosoi “ongelman”, niin kutsuttu Espoo-ässä (terävä ja ärsyttävä, lausutaan kielen kärki aivan kiinni hampaissa, tulee erittäin hyvin esiin lauseessa “mä oon Essspoost”) kun perulaisen korvaan kuulostaa espanjalaiselta (Espanja on ainoa espanjankielinen maa, jossa tätä ässää käytetään). Nyt olen sitten opetellut paikallista ässää (pehmeä, lausutaaan kieli hiukan rullalla ja kiinni hampaissa) jotta lausuminen ja sanasto olisivat harmoniassa keskenään.

Lisäksi olen saanut kokeilla vapaaehtoistyötä ja nähnyt miten paikallinen vapaaehtoisorganisaatio toimii. Työ on mielenkiintoista ja lapset ihanan avoimia ja positiivisia. Opetamme siis lukemista, kirjoittamista ja matematiikka eräänlaisessa tukiopetusluokassa (avoin kaikille) sunnuntaisin 7 De Junion slummissa. Itse organisaation organisaatiosta voin sanoa, että ei oikein toimi. Mutta aina kun hommiin ja paikalle päästään niin hyvä on. Kuvia slummista alempana.

Aina pitää jostain kipuillakin blogissa, ettei mene liian fanfaarimaiseksi koko touhu. Täytyy sanoa, että tämän yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus alkaa kyllä käydä hermoille. Parempi ilmaisu olisi ehkä, että tulee paha mieli. 40 minuutin bussimatkan päästä täältä Magdalenan citymaastureiden ja kukkaloiston keskeltä on 7 De Junio, jossa ei ole vettä, vessoja, sähköjä, teitä – ei mitään muuta kuin aavikon hiekkaa ja hökkeleitä. Ja tämä kriiseily nyt on hyvin klassinen "länkkäri menee kehitysmaahan" -tarina, tiedän sen. Mutta todellisuudessa minulla ei ole pienintäkään hajua mitä asialle pitäisi tai voisi tehdä. Ongelmien määrä ja monimutkaisuus on kerta kaikkiaan musertava. En halua vaikuttaa kyyniseltä, mutta slummiin menemisessä ja sieltä muutaman tunnin päästä takaisin tennisklubin ja yksityisyliopiston maailmaan tulemisessa on omat ongelmansa, ja monella tasolla. Mutta se on sanottava, että kertaakaan en tässä kaupungissa ole vielä pelännyt, en edes slummeissa. Tietenkin ongelmia on paljon ja tarinoita kuulee, mutta henilökohtaisesti en tunne turvallisuuttani täällä mitenkään uhatuksi, vaan aina yllätyn uudestaan ihmisten ystävällisyydestä.

Nyt riittää hehkutus ja kipuilu, ei pelastettu maailmaa tälläkään blogilla. Jatkan elämistä, jatkakaa tekin, ja lupaan voida hyvin, luvatkaa tekin!




Näkymää 7 De Juniosta yli loputtoman slummimeren. Liman slummit ovat rakennettu - tai rakentuneet - kaupunkia ympäröiville kukkuloille.


Slummia.


Ja vielä.


Meidän luokka. Oppilaita on parisenkymmentä, opettajia neljä (minä ja kolme perulaista vapaaehtoistyöntekijää)


Epäonnistunut yritys kuvata näkymää La Balanzasta yli Liman...


Kisastudio kämpillä sekä asiaankuuluvat hokiviikset. Tässä peliä katsoo yksi finski ja kolme ranskalaista, finaaliin saatiin 6 finskin edustus ja meteli oli sen mukainen!

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Merkintöjä matkoilta




Tämä kuvio esittää Perun yhteiskunnan traagisen historian pähkinänkuoressa (joka eittämättä kyllä kovasti muistuttaa kolmiota!). Pieni ylempi kolmio kuvaa valkoista eliittiä, ja suuri alempi kolmio kansan suurta enemmistöä. Tyhjä tila kolmioiden välissä ilmaisee kommunkiaation puutetta eliitin ja kansan välillä. Eliitin ja kansan maantieteelliset analogiat ovat rannikko ja vuoristo. 1900-luvun alussa Lima oli vielä valkoisten asuttama kaupunki, jonka yläluokkaiset asukkaat eivät useinkaan olleet nähneet Andien alkuperäisasukkaita, puhumattakaan että olisivat kommunikoineet näiden kanssa – yhteistä kieltä ei sitä paitsi ollut. Vuosisadan alussa valkoisia oli 200 000, alkuperäisasukkaita 3 miljoonaa. Vaikka talouden kehitys ja teollistuminen toivat 1900-luvun kuluessa suuret väestömassat kaupunkeihin (Liman eliitin suureksi järkytykseksi), ja vaikka seka-avioliitot ovat tehneet tehtävänsä väestön sekoittajana, on eliitin ja kansan vastakkainasettelu edelleen näkyvissä Perun yhteiskunnassa. Minä opiskelen yksityisyliopistossa, jonka lukukausimaksuihin ei ole varaa kuin yläluokalla, ja se kyllä näkyy ihmisten ulkonäössä ja asenteissa. Lainaan erästä kaveriani yliopistolta: “Kyllä, olen elitisti ja rasisti, mutta useimmista muista poiketen olen tietoinen siitä ja yritän taistella sitä vastaan.” On tietenkin itsestään selvää, että “valkoinen” on Perussa, kuten kaikkialla, sosiaalinen kategoria, joka viittaa lopulta vähemmän ulkonäköön kuin saavutettuun asemaan yhteiskunnassa. Yliopiston opetus on aivan fantastisen hyvää, mutta vaihtokauppa on se, että aikamoisessa kuplassa täällä elän. Nyt on tosin luvattu, että viimein pääsen vapaaehtoistyöhöhöni ensi viikonloppuna (joo tiedän, aina sama virsi).

Kahtena viime viikonloppuna olen matkustellut. Ensin menin kahden suomalaisen kaverini (Jasmin, Hannika) kanssa Matucanaan Liman lähelle. Matkustimme paikallisbusseissa neljä tuntia perjantaina, ja yövyimme sitten Matucanassa. Aamuvarhain lähdimme vaellukselle, ja kahdeksan tuntia myöhemmin olimme nähneet vehmasta vuoristomaisemaa, idyllisiä pikkukyliä, vesiputouksia, aaseja, koiria, kanoja ja lehmiä.

Pääsiäisenä olin Arequipassa, Perun toiseksi suurimassa kaupungissa. Matkustimme kämppisporukalla 20 tuntia bussissa (seitsemän henkeä, neljä kansallisuutta: suomi, saksa, ranska, belgia) raikkaaseen vuoristoilmaan ja kesäiseen auringonpaisteeseen. Arequipa on todella kaunis, (tuli)vuorten ympäröimä kaupunki. Lauantaina teimme reissun Cañon de Colcaan, maailman syvimpään kanjoniin. Dramaattisten, uskomattomien maisemien lisäksi paikka on tunnettu kondoreistaan. Ja kondoreita näimmekin, valtavat linnut kaartelivat vain muutaman kymmenen metrin päässä näköalapaikalta. Kunnioitusta herättäviä eläimiä, kerta kaikkiaan. Ja vuoristossa kun olimme, oli joka paikka täynnä laamoja ja alpakoita.

Pääsiäissunnuntaina olin kämppisteni Auroren ja Miriamin kanssa messussa Arequipassa, aikamoinen kokemus! Pappi muisti muun muassa saarnassaan sanoa, että protestanttien on turha kuvitella, että heidän uskonsa olisi oikea. Ei siis mitään kovin ekumeenista menoa paikallistasolla vaikka paavi päästelikin samanaikaisesti menemään kaikilla Baabelin kielillä Vatikaanissa. Pitkäperjantaina seurasimme kanjonin läheisessä Chivay:n pikkukaupungissa ristikulkuetta. Hieno tunnelma, vaikka organisointi oli kyllä tyypillisen perulaista. Torvisoittokunta soitti jo täysillä ja ihmiset odottivat kirkon ulkopuolella, mutta kukaan ei ollut muistanut rekrytoida ristin kantajia kulkueeseen. Kulkueesta vastaavan papin huitoessa ja huutaessa puolipaniikissa “vamos! la cruz, por favor, la cruz!”, yritti apumies saada porukkaa kasaan, ja lopulta muutaman sattumalta paikalle osuneen voimin (itse jouduin kieltäytymään kunniasta seuraavan aamun aikaisen herätyksen takia) saatiin risti raskaine jalustoineen ylös – se tosin osui noustessaan saarnastuolin sivuun ja nökötti sitten kulkueessa pahasti kenollaan. Mutta kuka sitä nyt olisi jaksanut pahakseen pistää.

Nyt olen sitten taas Limassa, ja rauhallisin mielin käynnistelen tämän Etelä-Amerikan kevään kahta viimeistä kuukautta. Aika menee nopeasti ja viiden kuukauden pikavisiitti on suoranainen loukkaus tätä mannerta kohtaan, mutta näin tämä nyt menee. Perun vaaleissa kävi muuten huonosti, vielä huonommin kuin Suomessa. Toinen kierros käydään Keiko Fujimorin ja Ollanta Humalan välillä, ja demokratian tulevaisuus Perussa on uhattuna. Toisaalta tähän tulokseen päädyttiin demokraattisen prosessin kautta, joten se siitä.

Voikaa hyvin ja kommentoikaa!





Matucana.


Vesiputous Matucanassa.


Taksi matucanalaisittain.



Plaza de Armas, Arequipa.


Alttari surupuvussaan.


Colcan laaksoa ja terassiviljelmiä, tällä alueella on viljelty maata jo kauan ennen Inkoja tai espanjalaisia.


Colcan kanjoni.


El condor pasa. Huonolaatuinen kuva ei tee oikeutta tälle upealle linnulle, jonka siipien kärkiväli on yli 3 metriä (vrt. laulujoutsen, reilu 2 metriä).


Hostellin aamiaisterassilta Arequipassa, taustalla tulivuori Misti.


Alpakka poikineen.


Alpakka ja täti.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Vaalit siellä ja vaalit täällä

Perussa on huomenna presidentinvaalien ensimmäinen äänestyskierros. Kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta jatkaa sitten kesäkuussa järjestettävälle toiselle kierrokselle (ellei joku sattuisi saavuttamaan yli 50 prosenttia äänistä jo ensimmäisellä kierroksella). Vaaleihin mennään erittäin tiukoissa asetelmissa. Viidestä pääehdokkaasta mikä tahansa yhdistelmä voi jatkaa toiselle kierrokselle. Vahvimmilla ovat edelleen vanhat tutut Toledo (ex-presidentti) ja Keiko "Albertontytär" Fujimori. Keskustaoikeistolainen PPK eli Kuzcinsky esiintyy jonkinlaisena muutoksen airueena ja vaikuttaa olevan suosittu myös köyhempien väestönosion keskuudessa. Muutosta ajaa myös vasemmistolainen entinen sotilas Ollanta Humala. Peru on kokenut vajaan 200 vuoden itsenäisyytensä aikana viisi sotilashallintoa (viimeinen oli Fujimorin hallitus 1990-2000) ja Humalan pelätään keikauttavan Perun takaisin autoritaarisen sotilashallinnon tielle (Keikon suhteen on samanlaisia huolia). Joten huolimatta siitä, että persut huolestuttavat Suomessa, on täällä kyllä vielä aika paljon enemmän pelissä näissä vaaleissa. Samaan aikaan käydään myös kongressivaalit.

Viime viikolla oli kaverini Daniel täällä seuranani, kuten viime blogissa mainitsin. Tarkoitus oli matkustaa viikonloppuna ja katsella Limaa vielä tällä viikolla. Suomessa tapahtui kuitenkin ikäviä asioita, jotka pakottivat Danielin lähtemään jo perjantaina kotimaahan, jossa hänen suurta ihmisyyttään ja ystävyyttään tarvittiin kipeämmin kuin Limassa. Onneksi ehdimme sentään katsella Limaa muutaman päivän ja viettää pari hauskaa iltaa parantaen maailmaa hyvän ruoan ja Pisco Sour:ien (Perun "kansallisdrinkki") äärellä.

Viikonloppuna kävimme kämppisten kanssa surffaamassa, ja oli kyllä hauskaa! Jos tänä viikonloppuna kerkiän, niin ehdottomasti menen uudestaan. Opetustunti+lauta maksaa 40 solea, eli 10 euroa, ja laudan saa 20 solella käyttöönsä ilman opettajaa. Yllättävän kovaa liikuntaa on lainelautailu!

Torstaina istuimme iltaa kotona (Danielin tuliaisiksi tuoma salmaripullo tuhoten) ja yritimme lähteä juhlimaan Barrancoon ranskalaisen kämppikseni Clémentin ja tämän perulaisen kaverin Juan-Manuelin kanssa, mutta paikalle saavuttuamme totesimme, että la ley seca, eli "kuivalaki" oli jo voimassa. Kyseinen laki kieltää alkoholin myynnin vaaliviikonloppuna. Niinpä kaikki baaritkin olivat suljettuina. Eilen olimme kaupunkia kiertelemässä ja Museo de la Nacionissa kaverini Hannikan kanssa (turkulainen henkilö, joka on harjoittelussa suurlähetystössä). Museossa on muun muassa alkuperäiskulttuurien keramiikkaa, mutta suurimman vaikutuksen teki kyllä raju valokuvanäyttely Sendero Luminoso -terroristiryhmän toiminnasta. Sendero Luminoso on kauhistuttava, mutta mielenkiintoinen luku Perun lähihistoriassa. Ilmiön selittäminen vaatii sen verran paljon blogitilaa, että teen sen seuraavassa kirjoituksessa, muuten tulee liian pitkä kirjoitus (tavoitteenani on, että blogini lukeminen kestäisi maksiimissaan yhden kahvikupillisen verran).

Muutoin on täällä lähinnä opiskeltu, kurssit ovat niin hyviä, että olen tehnyt todella tunnollisesti töitä kaikille kolmelle kurssille. Tällaisina hetkinä rakastun uudellen historiaan oppiaineena. Tulla nyt tänne ja istua luennolla, joka käsittelee Perun yhteiskunnan historiaa, tai siirtomaiden historiografian rekonstruoimista alkuperäisväestöjen näkökulmasta, ahaa-elämys/oppitunti -suhde on varmasti noin 100/1. Upeata.

Viime viikolla olin UTPMP:n (vapaaehtoisorganisaatio) kokouksessa, ja huomenna piti jo lähteä töihin, mutta nyt ei taas ole kuulunut mitään. Välillä tämä on tällaista ehkä-menoa tässä kulttuurissa, mutta mitäs sitten, kyllä minä sinne hommiin vielä kerkiän.

Niin, ja äänestetty on. Kohta saadaan jännittää sitten myös Suomen vaaleja! Ja SM-liigan finaaleja, joita pelataan tänä vuonna Espoossa!


Huaca Pucllana, Lima-kulttuurin ajoilta (ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta) peräisin oleva raunio keskellä kaupunkia Mirafloresissa. Vaikuttava paikka, mutta valitettavasti raunioita on rekonstruoitu paljon vähällä tiedolla.


Mirafloresia.


Magdalenaa (kotikaupunginosaani).


Magdalenaa sekä garúa, kostea sumupilvi joka pelmahtaa kaupungin ylle aina iltapäivisin (näin syssyllä/talvella).


Tämä ei ole HappyMealin lelu vaan inkakulttuurin ajoilta periytyvä astia. Museo de la Nación, Lima.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Asiaa!

Ya terve! Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa muutamia huomioita kielestä, liikenteestä, koulusta ja vapaaehtoistyöstä. Näiden ohella voidaan ohimennen todeta, että seuraelämä on edelleen hyvin vilkasta (suomalainen sieluni kaipaisi välillä vähän yksityisyyttä ja hiljaisuutta, vaikka mahtavaa tietysti, että on kavereita ja että tapaa uusia ihmisiä jatkuvasti) ja että Liman tenho ei ota haihtuakseen. Kuherruskuukausi kaupungin kanssa jatkuu edelleen, vaikka talvi tuleekin. Limassa talvi tarkoittaa harmaata sumua, joka valtamerentuoksuisena laskeutuu sankkana kaupungin ylle Tyyneltämereltä. Vielä on toivoa satunnaisista aurinkoisista päivistä (kuten tänään), mutta muutaman viikon päästä alkaa kuukausien pituinen harmaus.

Perun kastilia on esimerkiksi Argentiinaan ja Chileen verrattuna hyvin selkeää ja lausumiseltaan varsin lähellä kouluespanjaa. Tärkeimmät slangisanat olen jo omaksunut omaan käyttökieleeni, kuten "chévere"="hienoa, siistiä" ja "chela"="bisse". Sanan "ya" ekstensiivinen käyttö on myös tarttuvaa. "Ya" tarkoittaa muun muassa "joo", "joo joo", "no", "hyvä", "nyt", sekä "jo".

Limassa ei ole varsinaista virallista joukkoliikennettä, vaan tuhannet minibussit eli combot porhaltavat pitkin katuja liikuttaen ihmisiä paikasta toiseen. Monet opiskelijat asuvat jopa puolentoista tunnin combimatkan päässä yliopistolta, itse pääsen ruuhka-aikaankin (iltaisin viidestä yhdeksään) reilussa puolessa tunnissa kotiin koulusta.

On myönnettävä, että yliopisto-opetuksen taso on yllättänyt minut. En tietenkään ajatellut, että täällä mennään laamakyydillä johonkin palmunlehvämajaan kuuntelemaan luentoa kynttilänvalossa, mutta ihan näin kovaksi kouluksi en PUCP:tä tiennyt. Professorit ovat aivan loistavia, kurssitarjonta niin ikään. Vaatimuksetkaan eivät ole mistään löysimmästä päästä, 100 sivua/viikko/kurssi vaikuttaa olevan varsin normaali määrä lukemista, ja joka tunnin aluksi on joko koe, keskustelu tai tehtävänpalautus luetusta materiaalista.

Viimein selvisi myös vapaaehtoistyön kuviot. Huomenna kokoustan "pomoni" kanssa, ja jo ehkä ensi viikosta alkaa hommat (viikonloppuisin). Sain valita erilaisista tehtävistä ja nyt vaikuttaisi siltä, että toimin kouluikäisten lasten kanssa, pelien ja leikkien avulla erilaisia tärkeitä taitoja opettaen. Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta ja tähän tulen palaamaan jahka pääsen alkuun. Järjestö on latinalaisamerikkalainen, nimeltään Un Techo Para Mi País. Organisaation toimintaan kuuluu osa-alueita kuten hätämajoitusten rakentaminen, sosiaalisen syrjäytymisen ehkäiseminen sekä mikrolainojen myöntäminen. Itse työn ohella odotan mielenkiinnolla sitä, että pääsen seuraamaan tälläisen järjestön toimintaa lähietäisyydeltä.

Tällaista asiapitoista tavaraa tällä kertaa. Nyt opintoja puurtamaan vielä hetkeksi, sitten syömään Mirafloresiin. Äsken nimittäin laskeutui Limaan opiskelukaverini Âbo Akademista, Daniel Saarinen. Iso D viettää Limassa pari viikkoa, ja tarkoitus on näyttää hänelle se pieni osa kaupunkia, jonka jo tunnen, sekä matkustella hiukan. Kaiken opiskelun ja työn ohessa... Tästäkin lisää myöhemmin.


Combeja rivissä, yksi bussikin päässyt kuvaan. Sekä Kenji Fujimorin vaalimainos. Tytär Keiko siis pyrkii presidentiksi, poika kongressiin ja isä Alberto istuu vankilassa. Jännä yksityiskohta on vaalilause "Si... trabaja igual que el chino" eli "Kyllä, hän työskentelee samalla lailla kuin el chino". "El chino", eli "kiinalainen" viittaa faija-Fujimoriin, joka on japanilaisten maahanmuuttajien poika. Perus!


Presidentiksi pyrkivä oikeistolainen Pedro Pablo Kuczynski (PPK) käyttää vaalikampanjassaan tällaisia Kuyczynskeja (cuy=marsu). Cuy on Perussa kuuluisa herkku ja meillä lemmikkinä tunnettu marsu kuuluu täällä ruokapöytään, vadilla.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Päivistäin - vähän öistäinkin

Suomi on kaunis kieli! Kommentteja on tullut taas valtavasti, se lämmittää kovasti sydäntä! Paljon on viikkoon mahtunut asioita, jonkinlainen poikkileikkaus kai sitä on taas yritettävä tänne tuottaa.

Aloitetaan kuitenkin ruoasta, kun siitä eräs valveutunut blogini seuraaja kysyi. Perussa on rikas ruokakulttuuri, joka vaihtelee paljon alueittain. Viidakossa syödään eri safkaa kuin rannikolla ja Andeilla on taas omat juttunsa. Mutta Perussa on siis vahva ja hyvinvoiva perinne syödä hyvin. Eniten olen tutustunut erilaisiin meren antimiin. Nämä voidaan jaotella kahteen pääryhmään, pescados (kalat) ja mariscos (kaikki muut merenelävät). Ceviche on Perun kuuluisin ruoka. Yksinkertaisimmillaan ceviche tehdään sitruunamehussa marinoidusta valkoisesta kalasta, mariscoista tai molemmista. Lisätään raakaa punasipulia ja kastike (usein chiliä). Simppeliä, mutta taivaallista. Cevichen lisäksi ravintoloiden listoilla on kymmeniä muita kala- ja meriruokia, ja vatsaparkani huutaa kyllä välillä aikalisää kun en anna sille lainkaan lepoa näistä herkullisista, mutta suolistolle vaativista makuelämyksistä. Mutta terveellistä ja vähärasvaista ruokaa! Ja mäkkärisafkaakin kyllä saa halutessaan, mutta enempi ihmiset syövät paikallisissa ruokapaikoissa, joista irtoaa menu lounasaikaan parilla-kolmella eurolla.

Viime viikolla ja tänään kävin koululla ensimmäisillä luennoilla. Minulla on vain kolme kurssia, mutta lukemista on todella paljon, ja kun suurin osa on espanjaksi (jokunen teksti englanniksikin), niin riittämiin on kyllä opintoja. Sosiologiaa on kaksi kurssia, (1.)Perun yhteiskunnan ja sosiaalisten prosessien kurssi, sekä (2.) kurssi joka käsittelee postkoloniaaliteoriaa. Lisäksi on yksi historian seminaari, joka käsittelee valtion, vallan ja yhteiskunnan suhdetta siirtomaa-ajan Etelä-Amerikassa. Juuri tuo seminaari oli tänään ja vähän hukassa olin välillä kun espanjaksi piti ensin lukea sata sivua, sitten kuunnella alustusta ja lopuksi keskustella. Olin jo heittämässä pyyhettä kehään kunnes professori tuli luennon jälkeen sanomaan, että hyvinhän se meni ja elä sinä poika huoli, kyllä tästä hyvä tulee. Muut opiskelijat lupasivat myös auttaa kaikessa mitä tarvitsen. Aivan valloittava kansa tämä kyllä on!

Viikon muut tapahtumat olivat erinomaisen hauskoja myöskin. Keskiviikkona menin Mirafloresiin (naapurikaupunginosa) kuuntelemaan baritoni Juha Kotilaisen konserttia. Serkkuni Maiju oli informoinut minua tällaisesta tilaisuudesta. Todella nautin suomalaisen musiikin kuulemisesta täällä kaukomailla (mm. Sibelius, Madetoja, Kyllönen). Konsertti oli kunnianosoitus Carmen Luz Bejaranolle, yhdeksän vuotta sitten edesmenneelle perulaiselle runoilijalle, jonka tekstejä muutamakin suomalaissäveltäjä on käyttänyt teoksissaan. Konsertin jälkeen oli viininjuontitilaisuus, ja Kotilaisen kanssa nauroimme tätä yhteensattumaa, että Limassa näin vain tavataan. Konsertissa ollut Suomen suurlähettiläs tuli myös paikalle ja sain kutsun vastaanotolle perjantaiksi suurlähettilään residenssiin, jossa Kotilaisen oli määrä myös esiintyä. Vastaanotto olikin mahtava kokemus, residenssi on upea ja Sibeliuksen laulut soivat kauniisti residenssin pihalle pystytetyn sinivalkoisen telttakatoksen alla Liman pimenevässä, lämpimässä illassa. Konsertin jälkeen oli cocktail-tarjoilu perunsuomalaisten (muutama hassu) sekä muiden maiden diplomaattien seurassa. Jatkoille lähdimme salsa-klubille Mirafloresiin. Mukana oli muun muassa suurlähetystön henkilökuntaa, eräs suomalainen kuvataiteilija sekä suurlähetystössä harjoittelua tekevät kaksi suomalaista neitosta. Erittäin hauskaa, ja tanssilattialla muiden joukossa veti paita hiestä märkänä myös Perun presidentti Alan García. Tässä vaiheessa mietin, että mitähän kaamean makuiseen Peru Libre -drinkkiini (kokista ja perulaista pisco-tislettä) oli sekoitettu, mutta uskottava se oli - Perussa ei tarvitse presidentin pelätä salsa-klubilla!

Tällaisia tällä kertaa, aina tapahtuu hauskoja ja uskomattomia juttuja kun maailmalla pyörii, ja mainioita ihmisiä tapaa. Ja mitään muuta panostusta ei tarvita kuin se, että lähtee reissuun ja vaan on (ja pelaa lätkätermein "sitä omaa peliä"). Suosittelen kyllä kaikille asiaa miettiville lämpimästi. Saattaa tarttua uusi kielikin päähän kaupan päälle! Ensi kerralla lupaan kertoa vähän lisää Limasta, ja muun muassa varsin kaoottisesta liikenteestä ja siitä miten täällä ylipäätään liikutaan! Nyt tämä agitaattori hiljenee, ja lähtee rauhoittelemaan äkäistä masua sängynpohjaan. Jääkää hyvin ja sydämestäni toivon, a. että Blues voittaa Ässät huomenna ja etenee välieriin ja b. että saisitte sinne kevään ja auringon pian!


Sunnuntaina kummioppilaani Marco vei minut kaupunkikierrokselle. Tässä kuvassa kivi ja reikä. Reiän aiheutti legendan mukaan itse piru, joka siirtomaa-aikoina teki pahojaan Limassa. Päivänä eräänä kävi niin, että piruparka jäi jumiin kahden uskonnollisen juhlakulkueen väliin kuvassa näkyvään kadunkulmaan. Muuta vaihtoehtoa ei Luciferille jäänyt kun puhkaista reikä kiveen ja luikahtaa siitä karkuun. Pakoon päästyään päästi piru kaamean huokauksen joka järisytti koko Liman kaupunkia ja antoi kiveä sivuavalle kadulle nimen Calle Suspiro, "huokauskatu". Kuvassa näkyvä hahmo ei blogin tietojen mukaan liity tarinaan.


Kiehtova Barrios Altos Liman keskustassa on täynnä vanhoja siirtomaa-ajan rakennuksia, jotka nykyään ovat surkeassa kunnossa. Välillä täällä paratiisissa muistaa (onneksi!), että niin, sitäpäs ollaankin kehitysmaassa (jonka talous tosin kasvaa Kiinan jälkeen nopeiten maailmassa!).



Barrancon kaupunginosaankin ehdin retkeillä männäviikolla. Hieno paikka, vanhoja kivoja taloja. Kuvassa Barrancon kirjasto. Mutta sehän on ihan selvästi kustavilaista tyyliä!

maanantai 14. maaliskuuta 2011

¡Me encanta Lima!

Lima on yllättänyt minut espooslangilla sanottuna isokovaa - ja yksinomaan positiivisesti (eräs täällä puoli vuotta asunut ystäväni kuvasi kaupunkia sanoin "no se on niinku Pasila mut siel on 8 miljoonaa asukasta"). Viikon jälkeen tunnen jo oloni erittäin kotoisaksi. Kaupunki on valtava, ja olen tutustunut oman kaupunginosani lisäksi vasta turistien suosimaan Mirafloresiin sekä keskustaan, jossa katedraali ja keskusaukio sijaitsevat. Asuinpaikkani Magdalena del Mar on palmujen ja kukkasien reunustamien katujen halkoma asuinalue, joka sijaitsee nimensä mukaisesti Tyynenmeren rannalla. Kaupat ovat lähellä, kävelymatkan päässä on myös mainio Mercado, eli iso kauppahalli. Alkujaan minun piti asua perulaisen perheen kanssa, mutta jotenkin asiat menivät niin, että asun yhdessä 13 muun vaihto-opiskelijan kanssa. Kaikki ovat erinomaisen mukavia, ja tällä hetkellä asun yksin kymmenen tytön kanssa, joten paha valittaakaan sitä, että asumismuoto vaihtui! Maista edustettuina on Suomen lisäksi (meitä on kolme, mistä näitä oikein tulee...) Belgia, Ranska, Saksa, Italia, ja yksi perulainenkin löytyy. Talolaisten joukosta löytyy aina seuraa kaupungille ja lenkillekin, ja eilen olimme rannalla melkein koko porukka, valtavia aaltoja joiden seassa oli lapsellisen hauska hyppiä. Ruoka täällä on myös aivan taivaallista, merenelävistä laitetaan kaikenlaisia ihanuuksia ja hyvä lounas maksaa halvimmillaan pari euroa.

Perulaiset vaikuttavat olevan aivan valloittavan ystävällisiä ja ympäristöstään kiinnostuneita ihmisiä. Limassa näkee kaikenlaisia perulaisia - espanjalaisten näkösiä, alkuperäisten perulaisten näköisiä, afrikkalaisten jälkeläisiä sekä tietenkin näiden sekoituksia. Oma "kummioppilaani" Marco on 18-vuotias journalismin opiskelija, joka nuoruuden innolla on jo ehtinyt sivistää minua monesta Perun yhteiskunnan erityispiirteestä - näistä varmasti lisää myöhemmin!

Yliopisto sijaitsee kymmenen minuutin bussimatkan päässä. Pontificia Universidad Católica del Peru, tai vain "La Católica" on yksityinen yliopisto, joka kilpailee lähellä sijaitsevan San Marcosin yliopiston kanssa Perun parhaan korkeakoulun tittelistä. Kampus on vehreä ja nurmikoilla kävelee kauriita, kolibrit surraavat kukissa ja pensaissa. Huomenna on ensimmäinen luento, alustavasti olen ottanut kolme kurssia sosiologiaa, historian kursseista saanen infoa tällä viikolla. Kuten varmaan läpi kuultaa, aika innoissani olen. Lisää infoa opinnoista seuraa kunhan pääsen alkuun. Vapaaehtoistyön kuviot selviävät myös toivottavasti tällä viikolla.

Tänä keväänä saan jännittää kaksia vaaleja. Persut vastaan Suomi -taistelun ohella seuraan tiiviisti Perun presidenttipeliä. Pääehdokkaiden joukossa on muun muassa entinen presidentti Alejandro Toledo (joka edellisen, skandaalinkäryisen kautensa aikana käytti noin 130000 euroa valtion rahaa pelkästään erilaisiin alkoholijuomiin) sekä toisen ex-presidentin, ihmisoikeusrikoksista syytetyn Alberto Fujimorin tytär Keiko. Perus!

Ai niin, ei tullut tsunamia tänne asti, tai hyvin vaatimaton. Kauheita päiviä Japanissa, toivotaan, että pahin on jo ohi!


Yliopiston kampusta ja bambi.


Rantaa Liman edustalla.


Plaza de Armas ja katedraali, joka on rakennettu alunperin 1555 (konkistadori Francisco Pizarro perusti Liman 1535) ja uudelleenrakennettu useaan kertaan maanjäristysten jälkeen, viimeksi 1746.


Kotikatu


Mercado de Magdalena


Playaa Liman eteläpuolella, täällä vietimme sunnuntain. Hiekka-aavikko nyt ei ole niin kovin esteettinen, mutta hyvät rannat silti! Aamu oli aurinkoinen, illaksi veti pilveen niin kuin näkyy.