maanantai 16. toukokuuta 2011

Hienoja aikoja!

Pahoitteluni siitä, että taas on aikaa vierähtänyt runsaasti edellisestä päivityksestä! Tekemistä on riittänyt ja aikaa ja inspiraatiota blogitekstin laatimiseen ei suoraan sanottuna ole riittänyt. Nyt on kuitenkin aika tehdä taas jonkilainen välitilinpäätös ja katsoa, mitä kuluneet viikot itse asiassa ovat minun elämäni kannalta tuoneet muassaan. Koska hehkutuksen ja kipuilun leikittely on tämäntyyppisen blogaamisen raison d'être (oi oi mitä sanoja), löytyy tekstistä annos kumpaakin lajia.

Haluaisin aloittaa iloiset asiat erityisen iloisella asialla. Tämä kevät on tarjonnut minulle jo nyt niin paljon, etten olisi etukäteen voinut kuvitella, vaikka aavistelinkin, että tärkeä kevät on tulossa. Mutta koskapa olen opintoja hehkuttanut jo tähän asti jokaisessa blogissa, niin täytyy sanoa, että edelleen ja yhä enemmän on syytä. Tämä kevät on palauttanut itsevarmuuteni historianopiskelijana sekä varmuuteni siitä, että opiskelen oikeata asiaa. Ja niin paljon olen oppinut, ja niin kovilla kierroksilla on kuuppa käynyt, että puklautti kuin itsestään ulos graduaiheen, jota nyt olen täkäläisille professoreilleni esitellyt. Suureksi ilokseni olen saanut todella hyvää palautetta ja kannustusta aiheen kehittämiseksi. Laitetaan se nyt tähänkin sitten: Aion vertailla sitä miten eliitti puhui alkuperäisväestön kouluttamisesta yhtäältä Perussa ja toisaalta Norjassa 1900-luvun alussa. Äkkiä voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta itse asiassa diskurssit (diskurssi=miten asioista puhutaan) ovat todella lähellä toisiaan, ja vuosisadan alun rasistiset, paternalistiset ja rotubiologiset ajattelumallit olivat mitä suurimmissa määrin globaaleja ilmiöitä (diskurssit käyttivät termejä tähän tyyliin: "saamelaiset/intiaanit, nuo epäsivistyneet raukat, täytyy integroida yksikieliseen ja -mieliseen kansallisvaltioon". Ja kuinkas sitten kävikään? Ketsuan, aimaran ja saamen asema kyllä heikkeni, mutta itse väestö pikemminkin eristettiin kun integroitiin mitä taloudelliseen kehitykseen ja hyvinvointiin tulee. Ja Norja valikoitui Suomen sijasta toiseksi maaksi sen takia, että Norjassa oli saamelaisia kohtaan todella voimakas “norjalaistamis”politiikka (norjaksi fornorskning) muihin Pohjoismaihin verrattuna. Niin ja Suomeahan ei sitä paitsi ollut edes olemassa 1900-luvun alussa, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Mutta niin tylsältä ja pullonpohjalinssimiesmäiseltä kun aihe voi kuulostaakin, niin olen aivan innoissani ja lisäksi vakuuttunut siitä, että hyvä tulee kuin Suomen MM-kisoista konsanaan. Ja hyvältä tuntuu kun olen saanut niin hyvät suhteet luotua proffiin täällä, että tiedän että apua saa sitten myöhemmässäkkin vaiheessa.

Toinen iloinen asia jonka olen täältä saanut on into tanssiin. Salsaa on vedelty ja viikottain käyn myös afroperulaisen tanssin kursseilla. Ja täällä on niin mahtavaa kun kaikenlaisia kaupunkifestivaaleja on vähän väliä ja kun musiikki pärähtää soimaan niin kansa alkaa tanssin. Toissa viikonloppuna olimme muutaman kaverin kanssa FITECA-nimisellä festivaalilla La Balanzan slummissa. Vapaaehtoiset taiteilijajärjestöt vetävät tätä yhteisöllistä juhlaa, jossa on kansainvälisiä esiintyjiä ja paikallisia halukkaita näyttämässä soitto- ja tanssitaitojaan. Päättjäisbileissä tanssimme tähtitaivaan alla latinobändien soittaessa, ja kuten kaikki slummit, La Balanza on rinteelle rakennettu, joten näkymä yli Liman valomeren oli huimaava. Mieletön kokemus. Ja kun pääsee paikallisten vietäväksi niin siinä kyydissä ei kyllä ehdi miettiä yhtään, että “ääh en osaa tanssia”, suosittelen lämpimästi oppimismetodiksi! Tässä ihan mahtava portugalilais-puertoricolainen biisi jonka tahtiin juuri perjantaina pyörittiin kuin viimeistä päivää. Kyseinen biisi soi tanssiklubeilla, kaupoissa, busseissa, joka paikassa, ja tulee loppuelämäni muistuttamaan minua tästä upeasta keväästä Perussa. Kuunnelkaa ja fiilistelkää, ehkä se on jo ehtinyt Suomenkin hittilistoille, sen verran kova hyvän tuulen kappale on kuitenkin kyseessä. Tässä taas aivan taianomainen afroperulainen kappale, legendaarisen Susana Bacan "María Landó".

Välillä on harmittanut kovasti, että olen täällä näin lyhyen aikaa. Nyt on aika hyvä balanssi tuonkin asian suhteen, tuntuu että on mennyt asiat kerrassaan erinomaisesti ja toisaalta on mahtavaa palata Suomeen kesällä ja nähdä taas kaikkia tärkeitä siellä. Ja olen oppinut niin paljon uutta, epsanjakin sujuu jo niin, ettei tarvitse tunneilla aina jännittää löysät pögeissä että mitähän sieltä suusta tulee kun haluaa kommentoida tai kysyä jotain. Monet ovat myös yllätyksekseni sanoneet, että puhun kuin espanjalainen. Limalainen lingvistikaverini Miguel diagnosoi “ongelman”, niin kutsuttu Espoo-ässä (terävä ja ärsyttävä, lausutaan kielen kärki aivan kiinni hampaissa, tulee erittäin hyvin esiin lauseessa “mä oon Essspoost”) kun perulaisen korvaan kuulostaa espanjalaiselta (Espanja on ainoa espanjankielinen maa, jossa tätä ässää käytetään). Nyt olen sitten opetellut paikallista ässää (pehmeä, lausutaaan kieli hiukan rullalla ja kiinni hampaissa) jotta lausuminen ja sanasto olisivat harmoniassa keskenään.

Lisäksi olen saanut kokeilla vapaaehtoistyötä ja nähnyt miten paikallinen vapaaehtoisorganisaatio toimii. Työ on mielenkiintoista ja lapset ihanan avoimia ja positiivisia. Opetamme siis lukemista, kirjoittamista ja matematiikka eräänlaisessa tukiopetusluokassa (avoin kaikille) sunnuntaisin 7 De Junion slummissa. Itse organisaation organisaatiosta voin sanoa, että ei oikein toimi. Mutta aina kun hommiin ja paikalle päästään niin hyvä on. Kuvia slummista alempana.

Aina pitää jostain kipuillakin blogissa, ettei mene liian fanfaarimaiseksi koko touhu. Täytyy sanoa, että tämän yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus alkaa kyllä käydä hermoille. Parempi ilmaisu olisi ehkä, että tulee paha mieli. 40 minuutin bussimatkan päästä täältä Magdalenan citymaastureiden ja kukkaloiston keskeltä on 7 De Junio, jossa ei ole vettä, vessoja, sähköjä, teitä – ei mitään muuta kuin aavikon hiekkaa ja hökkeleitä. Ja tämä kriiseily nyt on hyvin klassinen "länkkäri menee kehitysmaahan" -tarina, tiedän sen. Mutta todellisuudessa minulla ei ole pienintäkään hajua mitä asialle pitäisi tai voisi tehdä. Ongelmien määrä ja monimutkaisuus on kerta kaikkiaan musertava. En halua vaikuttaa kyyniseltä, mutta slummiin menemisessä ja sieltä muutaman tunnin päästä takaisin tennisklubin ja yksityisyliopiston maailmaan tulemisessa on omat ongelmansa, ja monella tasolla. Mutta se on sanottava, että kertaakaan en tässä kaupungissa ole vielä pelännyt, en edes slummeissa. Tietenkin ongelmia on paljon ja tarinoita kuulee, mutta henilökohtaisesti en tunne turvallisuuttani täällä mitenkään uhatuksi, vaan aina yllätyn uudestaan ihmisten ystävällisyydestä.

Nyt riittää hehkutus ja kipuilu, ei pelastettu maailmaa tälläkään blogilla. Jatkan elämistä, jatkakaa tekin, ja lupaan voida hyvin, luvatkaa tekin!




Näkymää 7 De Juniosta yli loputtoman slummimeren. Liman slummit ovat rakennettu - tai rakentuneet - kaupunkia ympäröiville kukkuloille.


Slummia.


Ja vielä.


Meidän luokka. Oppilaita on parisenkymmentä, opettajia neljä (minä ja kolme perulaista vapaaehtoistyöntekijää)


Epäonnistunut yritys kuvata näkymää La Balanzasta yli Liman...


Kisastudio kämpillä sekä asiaankuuluvat hokiviikset. Tässä peliä katsoo yksi finski ja kolme ranskalaista, finaaliin saatiin 6 finskin edustus ja meteli oli sen mukainen!

11 kommenttia:

  1. moi!

    onpa ihanaa lukea tällaista pohdintaa! lukiessa tuli elävästi mieleen meidän reissu, niin samanlaista pohdintaa sulla! muistan ajatelleeni silloin päivittäin eriarvoisuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja huonoa omaatuntoa. sitä, että halusi pelastaa maailman mutta todellisuus olikin vähän toinen juttu. ajattelin silloin kovassa myllerryksessä että mistään ei ole mitään hyötyä. loppujen lopuksi, ja näin kun aikaa on kulunut, olen todennut että vaikka en muuttanut maailmaa (ja miten olisin voinutkaan!!!), on tärkeää että näkee, millaista voi olla muualla! koska pahimmatkaan uutiskuvat eivät korvaa sitä kokemusta. se tekee hyvää länsimaalaiselle, vaikka ehkä ollaankin ajattelevia ja tiedostavia. maailma on eriarvoinen paikka, se täytyy hyväksyä, ei auta.
    toinen asia minkä tajusin oli se, että jos pystyt auttamaan yhtä ihmistä, edes yhtä lasta vaikka oppimaan vähän enemmän matikkaa tms., olet tehnyt enemmän kuin tarpeeksi! ja sitä tunnetta kannattaa vaalia, oikeasti. itsellä ainakin ne pienet kohtaamiset on varmasti mukana koko elämän.

    VastaaPoista
  2. ...ja jatkuu...

    ihanaa myös että sulla on superrrhyviä kokemuksia siellä! keep going ja MUISTA välillä se että mitä ikinä ajatteletkin, sä olet suomalainen ja länkkäri eikä siitä kannata kantaa huonoa omatuntoa.

    tällaisia pateettisia terveisiä lähettää isosisko joka on EHKÄ vähän vielä tunteessa koska SUOMI ON UUSI MAAILMANMESTARI! oltiin eilen kultajuhlassa torilla, ja vaikka juuri mitään ei nähty tai kuultu niin tunnelma oli mieletön. en olis uskonut että osaisin ulkoa me ollaan sankareita kaikki sanat... :)

    hauskaa jatkoa, mä iloitsen ihan omahyväisesti siitä että me nähdään jo kohta!

    VastaaPoista
  3. Komppaan eevaa, vaikka en ole itse, ainakaan vielä, käynyt tuollaisissa paikoissa. Onneksi olkoon tosta gradu-aiheesta, kuulostaa kiinnostavalta! Äiti lähti eilen papin perään Amerikkaan, joten olen nyt täällä talonvahtina viikon. Koulussa vielä viimeiset ponnistukset ennen ensviikolla alkavaa koeviikkoa, ja sitten lomalle! Eli täällä kaikki hyvin, kuulostaa siltä että sielläkin on. Otahan kaikki irti jäljellä olevasta ajasta, nähdään kesällä!

    VastaaPoista
  4. moro siskot! Joo olen aivan samaa mieltä, yhdenkin auttaminen on tietenkin todella tärkeätä, enkä tietenkään kuvitellut että tulin tänne maailman pelastamaan. Varmaan sekin, että luen koulussa postkoloniaaliteoriaa vaikuttaa siihen, että välillä tuntuu että täällä ollaan vaan omaa omaatuntoa tyynnyttelemässä ja sortoprojektia siten jatkamassa. Mutta ei kai se ole yhtään sen parempi olla tekemättä mitään.

    Ja MITÄ! Onks ne jättäny sut Mare yksin kotiin, voi eiiii! Muista tarkistaa aina et hellan levyt on pois päältä, kahvinkeitin samoin, kissat kopissa ja ovet lukossa! ;)

    VastaaPoista
  5. Mieletön meno siis edelleen, hienoa! Mahtavaa luettavaa tää sun blogis.

    Erityisopettaja täällä heräsi kysymykseen, onko todella totta, ettei luokassa (jossa duunailet) ole yhtään "pätevää" opettajaa. Vai ovatko nuo muut vapaaehtoiset alan henkilöitä?

    Ja muutenkin olis mahtavaa kuulla, minkälainen meno siellä on kouluissa. Jos opetus yksityisyliopistossa on upeaa, minkälainen tilanne on slummin lapsilla?

    Terveiset Suomen Ateenasta, täällä voidaan hyvin!

    -Tepi

    VastaaPoista
  6. kiitos Otso ja pitkasta aikaa kommenttia taaltakin pain. tai siis taalta Ameriikasta. Huomenna kantaesitys Kennedy Centerissa, vahan janskattaa muta kai se siita...

    Varsin intensiivinen viikonloppu, jota saimme iloksemme viettamaan kanssamme myos Lissun ja Pekan!

    Hauska lukea touhuistasi, ja koto-Suomessa varmaan aika moni jo odottaa afroperulaista sambataiturointiasi...!

    Hyva kuulla etta graduaihe on mennyt lapi. Se kuulosti heti kattelyssa tosi luovalta idealta, ja ehkapa juuri tuosta kulmasta ei monikaan ole asiaa lahestynyt tai ainakaan noilla mausteilla.

    Jatka!

    Faijis

    VastaaPoista
  7. Teme, meillä sattuu olemaan kaksi opettajaa meidän ryhmässä, mutta teoriassa on mahdollista, ettei ole yhtään. Tämä on vapaaehtoistyön perusongelmia, "tarkoitus hyvä, toteutus keskinkertainen". Vaikea on asettaa vaatimuksia kun kaikki ovat vapaaehtoisia. Mitä peruskoulutukseen muuten tulee, oppivelvollisuus on olemassa periaatteessa. Monet lapset joutuvat kuitenkin tekemään myös töitä, ja niinpä täällä on paljon murrsoikäisiä ja sitä vanhempia, jotka ovat koulutiedoiltaan/-taidoiltaan ala-astetasolla. Tämän on (ollut) suuri kysymys myös kevään (tai siis täällä syksyn) vaaleissa.

    Faijis, onnea vaan matkaan, hyvin menee varmasti! Ja paljon terveisiä Lissulle ja Pekalle!

    VastaaPoista
  8. Jee, mahtavaa pohdintaa Otso. Maailmantuskasi on tuttua, voi itku sentään. Ei sitä oikein voi tajuta, miksi maailmassa asiat ovat niin kuin ovat, ja mitä niille voisi tehdä. Älä kuitenkaan kyynisty, koska olet siellä tekemässä tärkeää hommaa ruohonjuuritasolla, tarkoitan siis ihan oman elämänkokemuksesi kartuttamista - ja siinä sivussa vaikkapa tätä bloggausta, joka on mahtava portti meille nähdä sinne kauas ja eläytyä fiiliksiisi. Pakostikin tuosta kokemuksestasi syntyy vielä positiivisia heijastumia laajemmin ja myöhemmin. (Mäkin syyllistyn tässä pieneen patetiaan, ja lätkäleijumisetkin on jo taaksejäänyttä elämää... Mihinköhän mä vetoaisin, heh...)

    No, enikeis graduaihe kuulostaa myös kiintoisalta! Hieno homma, ei muuta ku pykäämään :) Onnellisia jatkoja sinne!

    VastaaPoista
  9. Jeps, kiitos sympatiasta ja ennen kaikkea lukemisesta ja kommentoimisesta! Ja onnea vielä Annille ja Jannelle tätäkin kautta, wuhuu!

    Lisää blogitekstiä taas piakkoin!

    VastaaPoista
  10. Mä tiedän että kaiken tämän oikeasti tärkeän ja kipeän pohdinnan jälkeen on tosi epäasiallista kommentoida mitään näin typerää, mutta teen sen (mitä se kertookaan minusta..)silti: MIEHEKKÄÄT VIIKSET!

    VastaaPoista
  11. Kiitos, Hannu! Äläkä yhtään häpeile kommenttia, first things first!!

    VastaaPoista