torstai 26. toukokuuta 2011

Perusteellista mietiskelyä

Tulipas pitkästä aikaa oikein nautinnollisen dorka otsikko! Palaan joka tapauksessa vielä edellisen blogitukseni aihepiiriin, levy on kyllä jäänyt pahasti soimaan täällä päässä!

Kulttuurirelativismi vai yleisten ja yhtäläisten ihmisoikeuksien julistaminen? Tämä kysymys on perustavanlaatuinen jokaiselle ajattelevalle ihmiselle. Missä määrin on oikeus puuttua vieraan ympäristön asioihin? Missä menee raja, että vierestä katsominen on avunanto (ihmisoikeus)rikkomukseen? Kansainväliseen oikeuteen koulutetut menevät doktriinimaisine ihmisoikeusjulistuksineen maahan kuin maahan ja paukuttelevat papereita pöytään että nyt saamari laitetahan asiat kuntoon tässäkin maailmankolkassa. Neokolonialismia vai rohkeata aloitteellisuutta? Historioitsija/akateemikko istuu kirjastossaan ja tutkii, esittää kysymyksiä, ei valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Pelkuruutta vai viisautta? Itse vastaan, että historioitsijan tehtävä ei ole kertoa muille, mitä pitää tehdä. Historioitsijan tehtävä on tutkia ja kyseenalaistaa, lähteisiin ja kriittiseen ajatteluun nojaten. Siksi historianopiskelija Kortekangas ei tänään mennyt Keiko Fujimorin vastaiseen mielenosoitukseen (Keiko siis presidentinvaalien toisella kierroksella, joka pidetään viikon päästä). Kyseessä on Fujimorien problemaattisuudesta huolimatta demokraattiset vaalit, enkä mielestäni voi tulla toiseen maahan ja kertoa paikallisille miten heidän pitää äänestää. Mutta paikalliset opiskelutoverini menivät mielenosoitukseen, ja professori totesi meille neljälle, jotka luennolle olimme tulleet, että eiköhän lähdetä kaikki marssille. Minuun on täällä tehnyt suuren vaikutuksen se, miten yhteiskunnalisesti aktiivisia sekä opettajat että opiskelijat yliopistossa ovat. Useat professoreista ovat aktiivisia politiikassa tai ainakin poliittisessa debatissa mediassa. Suomessa professorin ja jopa opiskelijan poliittista sitoutumista aina vähän karsastetaan. Kumpi on sitten parempi, siihen en vastaa, mutta kaksi erilaista käytäntöä ainakin.

Annoin Perulle pikkusormen ja se on kyllä viemässä koko kättä. Poistun maasta reilun kuukauden päästä, mutta tiedän, että ajatuksiini jää kytemään hyvin paljon asioita tästä maasta. Jankuttamisen uhallakin sanon taas, että onpahan (ollut) opettavainen kevät! Ja ihailun ja viihtymisen lisäksi tunnen jonkinlaista voimattomuutta (ei, en halua käyttää sanaa sääli), kuten jo totesin edellisellä kerralla. Kukin vuorollaan on käynyt hyväksikäyttämässä maata ja sen väestöa (espanjalaiset, britit, jenkit, valkoinen tasavaltalaiseliitti). Ja juuri tässä piilee taas neokolonialismin peikko, minä länsimaalainen, joka puhun kehitysmaasta, sen ihmisistä, suunnittelen gradua alkuperäisväestöistä, mutta unohdan puhua heidän kanssaan. Espanjan prepositio “sobre”=” ”-sta/stä ja toisaalta päällä, yllä” on tässä yhteydessä käyttökelpoinen. “Hablo sobre los indígenas, voy a escribir mi tesis sobre los indígenas”, puhun alkuperäisväestöstä, kirjoitan gradun alkuperäisväestöstä ja samalla heidän päidensä yläpuolella, piiloutuen akateemisten diskurssien todellisuuteen astumatta sisään siihen loputtomaan ongelmien labyrinttiin, joka tämä maa on. Ja toisaalta, mikä oikeus minulla on tulla sanomaan, että “joo hei mä oon muuten lukenu tuolla yliopistolla, et tää maa on ongelmien labyrintti”.
Ja silti, en halua luovuttaa. Elämän tärkein päämäärä on eläminen, ja se koskee kaikkia meitä. Amin Maaloufin loistavissa esseissä on tähänkin tilanteeseen sopivaa pohdintaa. Fantastinen ajatus tässä, Perunkirjoittelija mukaillen kääntänyt kirjasta Le Dérèglement du monde:

Toisen kulttuurin kunnioittaminen tarkoittaa sen kiel(t)en ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin hyväksymistä ja kunnioittamista. Mutta esimerkiksi hirmuvallan, kastilaitoksen, pakkoavioliittojen tai väkivallan sietäminen kulttuurirelativismiin nojaten (=eipä ole minun asiani) ei ole kunnioittamista, vaan rasismia, apartheidia, (alitajuista) tietoisuutta siitä, että toisen rodun tai kulttuurin edustajan ihmisarvo ei ole yhtä tärkeä kuin oma ihmisarvo.

Tämäkin on vain yksi näkemys, ja kuten joka ikinen asia tässä maailmassa, p r o b l e m a a t t i n e n, mutta itse pidän muotoilua ja sisältöä erinomaisena.

Phuuuh... ...totisesti. Nyt tuli taas tällaista tekstiä. Hyviä päiviä silti ollut taas tässä mahtavassa kaupungissa, on ehditty rentoutua ja rantsuillakin kaiken opiskelun, työn ja mietiskelyn lomassa. Kuvassa sortodiskursseista hetkeksi ystävien ja hyvän ruoan seuraan vapautunut historioitsija. Mutta voi marsu-parkaa lautasella, minkälaisen sorron uhri se nyt sitten vasta onkaan! “Cuy” on yksi Perun perinteisistä ruokalajeista, ja varsin hyvää on sen liha! Hyvät chilisoossit siihen vielä päälle niin ai ai kun maistuu!


maanantai 16. toukokuuta 2011

Hienoja aikoja!

Pahoitteluni siitä, että taas on aikaa vierähtänyt runsaasti edellisestä päivityksestä! Tekemistä on riittänyt ja aikaa ja inspiraatiota blogitekstin laatimiseen ei suoraan sanottuna ole riittänyt. Nyt on kuitenkin aika tehdä taas jonkilainen välitilinpäätös ja katsoa, mitä kuluneet viikot itse asiassa ovat minun elämäni kannalta tuoneet muassaan. Koska hehkutuksen ja kipuilun leikittely on tämäntyyppisen blogaamisen raison d'être (oi oi mitä sanoja), löytyy tekstistä annos kumpaakin lajia.

Haluaisin aloittaa iloiset asiat erityisen iloisella asialla. Tämä kevät on tarjonnut minulle jo nyt niin paljon, etten olisi etukäteen voinut kuvitella, vaikka aavistelinkin, että tärkeä kevät on tulossa. Mutta koskapa olen opintoja hehkuttanut jo tähän asti jokaisessa blogissa, niin täytyy sanoa, että edelleen ja yhä enemmän on syytä. Tämä kevät on palauttanut itsevarmuuteni historianopiskelijana sekä varmuuteni siitä, että opiskelen oikeata asiaa. Ja niin paljon olen oppinut, ja niin kovilla kierroksilla on kuuppa käynyt, että puklautti kuin itsestään ulos graduaiheen, jota nyt olen täkäläisille professoreilleni esitellyt. Suureksi ilokseni olen saanut todella hyvää palautetta ja kannustusta aiheen kehittämiseksi. Laitetaan se nyt tähänkin sitten: Aion vertailla sitä miten eliitti puhui alkuperäisväestön kouluttamisesta yhtäältä Perussa ja toisaalta Norjassa 1900-luvun alussa. Äkkiä voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta itse asiassa diskurssit (diskurssi=miten asioista puhutaan) ovat todella lähellä toisiaan, ja vuosisadan alun rasistiset, paternalistiset ja rotubiologiset ajattelumallit olivat mitä suurimmissa määrin globaaleja ilmiöitä (diskurssit käyttivät termejä tähän tyyliin: "saamelaiset/intiaanit, nuo epäsivistyneet raukat, täytyy integroida yksikieliseen ja -mieliseen kansallisvaltioon". Ja kuinkas sitten kävikään? Ketsuan, aimaran ja saamen asema kyllä heikkeni, mutta itse väestö pikemminkin eristettiin kun integroitiin mitä taloudelliseen kehitykseen ja hyvinvointiin tulee. Ja Norja valikoitui Suomen sijasta toiseksi maaksi sen takia, että Norjassa oli saamelaisia kohtaan todella voimakas “norjalaistamis”politiikka (norjaksi fornorskning) muihin Pohjoismaihin verrattuna. Niin ja Suomeahan ei sitä paitsi ollut edes olemassa 1900-luvun alussa, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Mutta niin tylsältä ja pullonpohjalinssimiesmäiseltä kun aihe voi kuulostaakin, niin olen aivan innoissani ja lisäksi vakuuttunut siitä, että hyvä tulee kuin Suomen MM-kisoista konsanaan. Ja hyvältä tuntuu kun olen saanut niin hyvät suhteet luotua proffiin täällä, että tiedän että apua saa sitten myöhemmässäkkin vaiheessa.

Toinen iloinen asia jonka olen täältä saanut on into tanssiin. Salsaa on vedelty ja viikottain käyn myös afroperulaisen tanssin kursseilla. Ja täällä on niin mahtavaa kun kaikenlaisia kaupunkifestivaaleja on vähän väliä ja kun musiikki pärähtää soimaan niin kansa alkaa tanssin. Toissa viikonloppuna olimme muutaman kaverin kanssa FITECA-nimisellä festivaalilla La Balanzan slummissa. Vapaaehtoiset taiteilijajärjestöt vetävät tätä yhteisöllistä juhlaa, jossa on kansainvälisiä esiintyjiä ja paikallisia halukkaita näyttämässä soitto- ja tanssitaitojaan. Päättjäisbileissä tanssimme tähtitaivaan alla latinobändien soittaessa, ja kuten kaikki slummit, La Balanza on rinteelle rakennettu, joten näkymä yli Liman valomeren oli huimaava. Mieletön kokemus. Ja kun pääsee paikallisten vietäväksi niin siinä kyydissä ei kyllä ehdi miettiä yhtään, että “ääh en osaa tanssia”, suosittelen lämpimästi oppimismetodiksi! Tässä ihan mahtava portugalilais-puertoricolainen biisi jonka tahtiin juuri perjantaina pyörittiin kuin viimeistä päivää. Kyseinen biisi soi tanssiklubeilla, kaupoissa, busseissa, joka paikassa, ja tulee loppuelämäni muistuttamaan minua tästä upeasta keväästä Perussa. Kuunnelkaa ja fiilistelkää, ehkä se on jo ehtinyt Suomenkin hittilistoille, sen verran kova hyvän tuulen kappale on kuitenkin kyseessä. Tässä taas aivan taianomainen afroperulainen kappale, legendaarisen Susana Bacan "María Landó".

Välillä on harmittanut kovasti, että olen täällä näin lyhyen aikaa. Nyt on aika hyvä balanssi tuonkin asian suhteen, tuntuu että on mennyt asiat kerrassaan erinomaisesti ja toisaalta on mahtavaa palata Suomeen kesällä ja nähdä taas kaikkia tärkeitä siellä. Ja olen oppinut niin paljon uutta, epsanjakin sujuu jo niin, ettei tarvitse tunneilla aina jännittää löysät pögeissä että mitähän sieltä suusta tulee kun haluaa kommentoida tai kysyä jotain. Monet ovat myös yllätyksekseni sanoneet, että puhun kuin espanjalainen. Limalainen lingvistikaverini Miguel diagnosoi “ongelman”, niin kutsuttu Espoo-ässä (terävä ja ärsyttävä, lausutaan kielen kärki aivan kiinni hampaissa, tulee erittäin hyvin esiin lauseessa “mä oon Essspoost”) kun perulaisen korvaan kuulostaa espanjalaiselta (Espanja on ainoa espanjankielinen maa, jossa tätä ässää käytetään). Nyt olen sitten opetellut paikallista ässää (pehmeä, lausutaaan kieli hiukan rullalla ja kiinni hampaissa) jotta lausuminen ja sanasto olisivat harmoniassa keskenään.

Lisäksi olen saanut kokeilla vapaaehtoistyötä ja nähnyt miten paikallinen vapaaehtoisorganisaatio toimii. Työ on mielenkiintoista ja lapset ihanan avoimia ja positiivisia. Opetamme siis lukemista, kirjoittamista ja matematiikka eräänlaisessa tukiopetusluokassa (avoin kaikille) sunnuntaisin 7 De Junion slummissa. Itse organisaation organisaatiosta voin sanoa, että ei oikein toimi. Mutta aina kun hommiin ja paikalle päästään niin hyvä on. Kuvia slummista alempana.

Aina pitää jostain kipuillakin blogissa, ettei mene liian fanfaarimaiseksi koko touhu. Täytyy sanoa, että tämän yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus alkaa kyllä käydä hermoille. Parempi ilmaisu olisi ehkä, että tulee paha mieli. 40 minuutin bussimatkan päästä täältä Magdalenan citymaastureiden ja kukkaloiston keskeltä on 7 De Junio, jossa ei ole vettä, vessoja, sähköjä, teitä – ei mitään muuta kuin aavikon hiekkaa ja hökkeleitä. Ja tämä kriiseily nyt on hyvin klassinen "länkkäri menee kehitysmaahan" -tarina, tiedän sen. Mutta todellisuudessa minulla ei ole pienintäkään hajua mitä asialle pitäisi tai voisi tehdä. Ongelmien määrä ja monimutkaisuus on kerta kaikkiaan musertava. En halua vaikuttaa kyyniseltä, mutta slummiin menemisessä ja sieltä muutaman tunnin päästä takaisin tennisklubin ja yksityisyliopiston maailmaan tulemisessa on omat ongelmansa, ja monella tasolla. Mutta se on sanottava, että kertaakaan en tässä kaupungissa ole vielä pelännyt, en edes slummeissa. Tietenkin ongelmia on paljon ja tarinoita kuulee, mutta henilökohtaisesti en tunne turvallisuuttani täällä mitenkään uhatuksi, vaan aina yllätyn uudestaan ihmisten ystävällisyydestä.

Nyt riittää hehkutus ja kipuilu, ei pelastettu maailmaa tälläkään blogilla. Jatkan elämistä, jatkakaa tekin, ja lupaan voida hyvin, luvatkaa tekin!




Näkymää 7 De Juniosta yli loputtoman slummimeren. Liman slummit ovat rakennettu - tai rakentuneet - kaupunkia ympäröiville kukkuloille.


Slummia.


Ja vielä.


Meidän luokka. Oppilaita on parisenkymmentä, opettajia neljä (minä ja kolme perulaista vapaaehtoistyöntekijää)


Epäonnistunut yritys kuvata näkymää La Balanzasta yli Liman...


Kisastudio kämpillä sekä asiaankuuluvat hokiviikset. Tässä peliä katsoo yksi finski ja kolme ranskalaista, finaaliin saatiin 6 finskin edustus ja meteli oli sen mukainen!